Kesäinen valo ja lämpö tuntuu täyttävän koko tienoon, linnut visertävät ja kukat suorastaan ryntäävät kohti aurinkoa. Ihmiset ympärilläni hymyilevät, puhua pulputtavat ja lapset kirmaavat riemuissan uimaan läheiselle rannalle. Katselen ja kuuntelen tätä kaikkea kuin harson läpi - koen olevani täysin ulkopuolinen tarkkailija. Lämpö ja riemu eivät yllä sydämeeni.

Parin viikon jaksolla on taas tapahtunut monenmoista. Olen ollut kultakaupan myyjänä lähes viikon, pitänyt flunssan,  neulonut kaksi pitkää mohairvillatakkia, kirjoittanut ohjeita yms. Olen käynyt kirjeenvaihtoa työasioissa moneen suuntaan, yleensä hyvällä menestyksellä. Neuleitten kanssa olen kuin kiitoradalla, vauhti ei vielä pelota - intoa riittää ja ideasta toiseen on lyhyt matka. Langat hurmaavat ja houkuttelevat viihtymään puikoissa yli puolenyön.

Ymmärän kyllä että tämä on minun pakopaikkani, neuloessa ja uutta ideoidessa täytyy keskittyä vain meneillä olevaan työhön ja sulkea mielestään pois kaikki muu. Arkisissa askareissa toimin robotin tavoin. Kotityöt ovat ainoastaan ehdottoman pakollisten asioiden suorittamista - en vaan jaksa muuta. Työ kultakaupassa on tuonut tervetullutta vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, siellä on pakko skarpata ja olla sosiaaalinen. Pidän asiakaspalvelusta ja kauniita tavaroita on mukava myydä. Työtunnit ovat kuin saaria tässä harmaassa meressä jota soudan vastatuuleen sydän karrella -  en ole edes selvillä suunnasta eikä vastarantaa näy. Hiljainen mies tukee ja ymmärtää omalla eleettömällä tavallaan, huolehtii pikkuasioista, hipaisee ohimennen poskea ja kehuu tuunattuja eineksiä. Edelleenkään ei mitään johtopäätöksiä keittotaidoistani, kiitos!

Minusta tuntuu että elän legopalikkaelämää. Palikoita on ja kaikki ovat käyttökelpoisia, en vain saa rakennettua niistä mielekästä toimivaa kokonaisuutta.  Päivät ja viikot kiitävät - joulun kipukaan ei ennättänyt väistyä ja nyt on kesä edessä. Almanakka on täyttymässä - jo elokuulle on aikatauluja. Pako todellisuudesta voi jatkua ties kuinka pitkään - samalla kun paine lisääntyy sydän piiloutuu yhä syvemmälle selvittämättömien tunteiden syövereihin.

Koetan etsiä päivittäin iloisia asioita kuin pelastusrenkaiksi joihin voi tarrautua  edes hetkeksi. Kukat pihamaalla ovat yksi ilon antaja; niihinkin pitää keskittyä, kastella, kitkeä ja nyppiä. Jospa voisin kitkeä sydäntänikin kuin kukkapenkkiä. Tiedostan kyllä että ei minulla ole mitään etuoikeutta elää ikuisessa onnellisuudessa -  voimakkaat tunnetilat ovat minulle luovuuden lähde. Joskus vuosia sitten minulle tarjottiin mielialalääkkeitä sen kertaiseen ahdistukseen, en syönyt  niitä silloin - ostin kyllä - enkä halua pillereitä nytkään. Mitä minusta on jäljellä jos tunteet vielä suitsitaan tasaisiksi? En toisin ole nyt myssytohtorilla käynytkään, niillä on takulla riittävästi ihan oikeita töitä vaikka minä en tätä kotitekoista ahdistustani käykään tilittämässä.

Senkin tiedän että paineessa ja tiukassa aikataulussa teen parhaat työni. Yleensä viimeiset työt viedään näyttelyyn "märkänä" ja neuleen viimeinen langanpää päätellään postin porstuassa kun keräilyautoon jo lastataan muita lähetyksiä. Mutta nyt on poikkeustilanne, näihin sykkyröihin on kiedottu niin tiukasti minulle rakkaita ja läheisiä ihmisiä joiden omaa tuskaa en voi mitenkään muuten lievittää kuin vaikenemalla. Tunnen myös syylisyyttä kun ammennan voimavaroja yhteisestä kipupisteestä. Rakkaani koettavat selviytyä omasta tuskastaan ja tässä yksityishelvetissäni minä luon mielestäni parasta pitkään aikaan.

Oikeastaan olen henkisessä arestissa. Minun pitäisi jo olla Italiassa, siellä odotetaan kurssin pitoon ennen elokuun lomakautta. Neuleitten kuvauksia varten on studio varattu 18. tätä kuuta - siis juhannusviikolla. Siihen asti on ohjelmassa tauotonta aherrusta ja viilaamista ohjeiden kanssa. Neuletilauksia olisi viisille käsille ja aikaa tarvitsisin minimisään 10 päivää viikossa, jos tulisin toimeen nukkumatta.

Uni onkin oma lukunsa. Olen uuvuksissa ja väsynyt, mutta en saa unta. Otan yömyöhällä puolikkaan nukahtamislääkettä ja vaivun kooman oloiseen uneen josta pomppaan kuin vieteriukko heti kun kello soi ja säntään kahvin valmistuessa ulos tervehtimään kukkiani. Kun mies on mennyt töihinsä, neulon, neulon, neulon..... kirjoitan ohjeita ja siinä välissä mikrotan lounaan. Väsytän itseni äärimmileen ja taas illalla on nielaistava se nukahtamislääke ettei unta odotellessa tarvitse käydä läpi niitä sydämestä ulos pyrkiviä asioita. En voi  niitä käsitellä kun en ymmärrä enkä tajua, tartuntapinta puuttuu edelleen. Aresti on olotilana epämukava ja tunnetasolla kierrän kehää levottomana ja törmään alati osin itse rakentamiini kaiteisiin ja raameihin.

Mieltäni vaivaa myös sellaisten asioiden keskeneräisyys joille en voi tehdä mitään. Muuan yhteistyökuvio näyttää olevan lähinnä suuniteltua hyväksikäyttöä ja suoranaista kusetusta. No, voin vakuuttaa että yritykseksi jää. En ymmärrä ihmisiä jotka kuvittelevat että koko muu maailma tekee töitä ilmaiseksi juuri heitä varten, heidän aikataulullaan ja heidän hyväkseen.  Ajatuksena näyttää olevan että toisten pitää tedä kaikki paskantamista vaille valmiiksi. ( Ilmaisu on pöllitty vanhalta ja viisaalta mummolta joka ihmetteli tämän päivän nuorten osaamattomuutta.) On todellakin täysin käsittämätöntä että ei suostuta hyväksymään tosiasioita ja sitä että maailmassa on muutakin kuin heidän juttunsa. Ei suuria kokonaisuuksia ja kv-yhteistyökuvioita viikossa rakenneta. Virkamiehillä on monia hankkeita hoidettavana, eikä pöytää voi tyhjentää yhtä ainoaa tuulentavoittelijaa varten. Suunnitelmat on tehtävä huolellisesti ja työ vaatii panostusta- myös sekä aikaa että rahaa. Kv-hankkeita ei tehdä vasemmalla kädellä seläntakana muiden töiden ohessa, niitä tehdään harkiten ja asiantuntemuksella. Jos itsellä ei ole tietoa ja taitoa, ne pitää hankkia - joko opetella tai ostaa, toiseen menee enemmän aikaa, toiseen enemmän rahaa. Pelkästään fiiliksellä "jee-tämähän voisi olla kivaa, kokeillaan vähän, jos vaikka toimisi" ei kannata lähteä mihinkään. Vahinkoa sillä tavalla takuulla syntyy ja niiden parsimisessa sitten riittää töitä vuosiksi niille jotka haluavat oikeasti tehdä tuloksellista työtä.

Terapianillitys on taaskin ilman kuvia. Kamera on kyllä tallessa ja lounaan jälkeen kuvaan muutaman kukkasen seuraavaan postaukseen. Neuleitahan en voi tällä vielä esitellä.